Elämä alkaa palailla normaaliksi vihdoinkin. Kellon kanssa kuljetaan lenkeillä enää välillä siitä syystä, että emännällä on juoksuohjelma, eikä liian lyhyttä lenkkiä passaa mennä tekemään . Eli siis koirat on välillä mukana juoksulenkeillä, toisinaan jätän Emman kotiin tai harvemmin molemmat. Metsälenkkejä tehtiin jonkin aikaa siten, että koirat olivat irti vuoron perään, mutta nyt olen antanut juosta jo yhtäaikaa enkä  myöskään rajoita välillä hurjankin näköiseksi meneviä riehuntahetkiä. No se nyt täytyy kuitenkin myöntää, että pääasiassa ollaan tehty pitkät lenkkimme niin, että vain osa niistä on kulkenut metsän kautta, eli mitään hirmupitkiä aikoja Emman ja Ringan yhteisjuoksua ei ole vielä kestänyt.

Jonkin verran olen miettinyt noita metsälenkkejä. Emman kanssa ne on aivan OK, ei nuo kaksi kovin kauan jaksa riehua, vaan alkavat aika pian touhuilla omiaan. Mutta miten sitten isommassa sakissa? Kesän lopulla käytin Ringan huvikseni fysioterapeutilla ja hän tuntui olevan sitä mieltä, että kovin monen koiran yhteislenkkejä kannattaa vähän spondyloosikoiran kanssa harkita.