Keskiviikkona, ensimmäisellä ripuliviikolla, kun kumpikin koirista näytti olevan paranemassa, kävimme uintireissulla Niilesjärvellä. Emma kun tonkii aina kaikkia puskia, löysi se jonkin pienen leipäpussin, jossa aivan selvästi oli sisällä jotain herkkua, ehkä jonkun onkimiehen eväiden jämät? Oli mikä oli, Emman mielestä se oli niin ihana, että sitä ei missään nimessä voinut antaa Ringalle. Eikä myöskään kotiväelle, nämähän olisivat saattaneet sen vaikka kakarakoiralle luovuttaa! Mikä on siis paras keino pitää aarre omanaan? No tietysti syödä se kokonaan, siis pusseineen.

Koska minun maalaisjärkeni sanoi, että suolessa olisi hyvä olla jotain, minkä mukana pussi voi tulla ulos, jouduin siirtämään Emman takaisin koiranmuonalle ehkä pikkuisen nopeampaa, kuin mitä muuten mahan toimintaa seuratessani olisin tehnyt. Pussia odotettiin ulostuvaksi aina sunnuntaihin asti, jolloin se vesiripulista huolimatta päätyi takaisin päivänvaloon. Toivottavasti kokonaan, sillä lisämuovia ei sisuksista ole ulos tullut.